Lokaisesta liejusta, sameasta savesta, nostit minut.

Rinnalle ruhtinaiden, vierelle kuninkaiden.

Lahjaksi elämän annoit, en vieläkään ymmärrä, kuinka kannoit,

läpi syntisen elämän, vuosien pimeiden.

Minusta uuden teit, palatseihin veit.

Ryysyt päältäni riisuit, vaihdoit vaatteen valkoisen, puvun puhtoisen.

En oikein, Herrani, sitä kokenut omakseni,

vaan piiloon laitoin sen.

Ryysyni liejussa pesin ja päälleni vedin.

Koitin kulkea rinnalla ruhtinaiden, vierellä kuninkaiden.

Ryysyt heillekin kannoin ja liejuvettäkin annoin.

Vaan et mua hyljännyt, lammastasi jättänyt.

Liian suuri on armosi Herra, sitä käsittää en voi!

Ryysyin luulin mä sopivan mulle, kunnes arvoni ymmärsin.

Se arvo on veressä Herran, joka kerran mun lunasti.

Nyt kuljen rinnalla ruhtinaiden, vierellä kuninkaiden,

pesten pukuja kerjäläisten.

Kerran taivaassa olemme yhtä, ei ansiota omaa kellään,

vaan sama puku meillä, jonka ostanut Herramme verellään.